Nostalgiaa ja valaistumisia

Teimme kaupat huvilakiinteistöstämme kolmisen vuotta sitten. Alkaa jo olla nostalgiset fiilikset, kun niitä aikoja muistelee. Suurimpaan osaan menneestä voi suhtautua positiivisella kaiholla. Joistain jutuista voi kuitenkin olla tyytyväinen, että ovat jo historiaa.


Syksy saapui ja sen myötä ajankohtaan kuuluvat askareet. Eka kerta on aina jännin. Tähän kategoriaan kuuluivat sekä veneen että laiturin nosto. Tähän asti ystävälliset naapurimme ovat hoitaneet veneen syyshuollon ja laituriahan ei meillä aikaisemmin edes ollut. Pienimuotoisten talkoiden merkeissä molemmat operaatiot sujuivat tällä kertaa meiltä itseltämmekin onnellisesti. Sekä vene että laituri ovat nyt kuivalla maalla.

Vinssin ja apumiesten avulla laituri nousi rantakalliolle talvehtimaan.

Pressutalli joka on nyt muisto vain

Yhtenä kauden viimeisimmistä ulko-operaatioista oli pressukatoksen tyhjennys ja purku. Vähitellen rakennusajan järjestelyt poistuvat pihapiiristä. Pressutalli taisi olla järjestyksessä toinen isompi asia, jonka reilut kaksi vuotta sitten kiinteistölle hommasimme. Se ihka ensimmäinen oli kylpytynnyri eli palju.

Tallia ei varsinaisesti tule ikävä. Ei vaikka kätevä tarvikesuoja se olikin. Ainakin ensimmäisen vuoden ajan. Toisena talvena alkoi katokseen ilmestyä reikiä. Viimeaikoina piti kaikki sisällä olleet tavarat suojata muoveilla tai laittaa vedenpitäviin säilytyslaatikoihin. Lisäksi myrskyt olivat repineet päätypressut rikki ja tuuli pääsi estoitta puhaltamaan sadevettä ja roskia sisään. Ei siis kovin käytännöllistä.

Käyttökelpoisille tavaroille on nyt etsitty paremmat säilytyspaikat ja tarpeettomat on siirretty loppusijoitukseen Sortti-asemalle.

Ulkovaloja

Pimeys huvilalla tarkoittaa todellakin pimeyttä. Vastarannalla saattaa näkyä muutama valopiste sen mukaan kuka milloinkin on paikalla. Ainoa valosaaste, jonka joskus voi havaita on Hangon sataman valot eteläisessä horisontissa. Ja nekin vain sopivissa olosuhteissa. Jos on pilvistä ja varsinkin jos lisäksi vielä sataa tihuuttaa, ei pihalla näe ilman taskulamppua käytännössä yhtään mitään. Vastapainona ovat sitten kirkkaat yöt, jolloin kuu valaisee maisemaa. Ja jos kuu on piilossa, tähdet sekä linnunrata loistavat upeina.

Nyt on kaikki toisin. Sähkärimme sai viimein asennettua meille valot sekä pihatien tolppiin että seinävalaisimiin rakennuksen kolmelle sivulle. Toki meillä on ollut ulkovaloja sekä vierasmökissä että rantasaunalla. Niiden kantama on kuitenkin ollut rajallinen ja käyttö vaatii, että menee ko. kohteisiin valoja sytyttämään. Uudet valot toimivat huvilasta sisältä tavanomaisilla katkaisijoilla. Ihmeellistä.

Alla pari myöhäisillan näkymää. Pimeä tulee nykyään niin aikaisin, että viikonloppuisin ainoastaan lauantaina voi yrittää ottaa iltakuvia. Ja jos käy kuten viime lauantaina, että kaiken puuhastelun lomassa missaa hämärän tulon, niin pimeä yllättää valokuvaajan. Ehkä kuvista saa vähän mielikuvaa, miltä upouudet ulkovalomme oikein näyttävät.

Valoa kansalle, ruokaa vieraille

Yksi toistuva valitusaihe projektimme varrella on ollut sähkötöiden hidas eteneminen. Ei tässä vieläkään millään valonnopeudella edetä, mutta huvilan sisäpuolen sähköt ovat nyt kohtuullisen hyvällä mallilla. Joka puolestaan mahdollistaa erilaisia uusia viimeistelytöitä.


Edellinen artikkeli päättyi laastaroituun sormeen. Vammat liittyivät ko. viikonlopun viimeiseen askareeseen, joka oli olohuoneen kattovalaisimien asennus.

Meillä oli vanhoja peruja kaksi Secton kattovalaisinta. Niitä varten piirrettiin jo sähkösuunnitelmiin omat kattorasiansa. Nyttemmin sähkäri sai asennettua itse rasiatkin. Näin pitkälle kaikki meni alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Mari onnistui kesällä hankkimaan samaan sarjaan kuuluvia valaisimia vielä toiset kaksi lisää. Niille ei tietenkään suoraan löytynyt kiinnityskohtia. Ei kattokoukkuja eikä sähköjä. Pienet metallikoukut oli helppo ruuvata rimakattoon, kunhan ensi rakensimme telineet, joilla pääsi neljään metriin töitä tekemään. Bauhausista huvilaprojektin alkuvaiheissa ostettu alumiiniteline on ollut ihan hyvä ratkaisu näihin tarpeisiin.

Sähköt kahdelle lisälampulle vedettiin lähimmästä kattorasiasta. Johtoja varten piti kovertaa muovisiin suojakupuihin kolot. Siinä yhteydessä puukko sen verran lipsahti, että vasemman käden etusormesta lähti siivut nahkaa pois. Onneksi ei sen vakavampaa, olisi tietysti voinut käydä huonomminkin.

Pienet haavat unohtuivat nopeasti, kun viimein pääsimme ihailemaan Mariannan suunnittelemaa valaisininstallaatiota:

Installaation innoittajana om toiminut mm. Serlachius museot Mäntässä. Siellä samaisista valaisimista on muodostettu vähän kookkaampiakin tilateoksia. Hieno tunnelman luoja tämä meidänkin viiden valaisimen yhdistelmä. Viides lamppu on Marin tori.fi:stä bongaama saman sarjan seinävalaisin.

Ruokapöytä

Ja nyt kun vauhtiin päästiin, jatketaan sisustusteemalla.

Kesän lomamatkalla Viron Tarttoon poikkesimme Tallinnassa paikallisessa puutavaraliikkeessä. Ko. liike oli sellaisessa paikassa ja sen näköinen varastorakennus, että sinne satunnainen turisti ei todellakaan vahingossa eksy. Mari oli kuitenkin selvittänyt etukäteen kohteen ja sen saamat hyvät arvostelut. Ja hyvinhän siellä palvelivatkin, kunhan ensin päästiin yli pienestä kielimuurista.

Pöytä koostuu kahdesta neljä senttiä paksusta ja 2,5 metriä pitkästä tammilankusta. Lankkujen väliin jätimme n. 5 mm kapean raon. Jalat ovat mustat metallikehikot, jotka kiinnitettiin ruuveilla pöytälankkujen alapintaan.

Kaikkiaan oikein tyylikäs, mutta samalla myös käytännöllinen pöytä. Ympärille mahtuu 10 henkeä tilavasti ja muutama lisääkin jos vähän tiivistää.

Myyjä toimitti pöydän lankut perille saakka ja kuljettaja jopa kantoi tavarat sisään asti. Koko tilaus-toimitus-maksu -prosessi sujui todella hyvin ja nopeasti.

Tämä tällä erää näistä sisustusasioista. Seuraavaksi jatkamme mitä todennäköisimmin taas rakennusjutuilla. Josko viimeinkin pääsisimme kylpyhuone/wc:n kimppuun! 🙂

Venetsialaiset smyygilaudat

Venetsialaiset näyttävät todellakin merkitsevän mökkikauden loppumista. Huvilalla on kesän jälkeen taas hyvin rauhallista.


Toki ilmatkin vaihtuivat viikossa aurinkoisesta kesästä sateiseen syksyyn. Valoja vastarannalla näkyy kyllä aina, mutta muuten on hyvin hiljaista. Paitsi iltahämärissä pelloilla ja tienpientareilla.

Menomatkalla viime perjantaina näimme Prästkullaan vievän tien varrella kahdessa paikassa ennätykselliset kuusi hirveä. Näiden lisäksi oli tavanomaisempia peuroja sekä laumoina että yksittäisinä tien yli loikkijoina. Hienoa katsottavaa mutta autolla ajaessa nostaa adrenaliinitasoja joskus vähän liikaakin.

Elokuun viimeistä lauantaita kutsutaan yleisesti nimellä venetsialaiset. Naapurimme valistivat meitä, että eteläisellä rannikkoseudulla samasta asiasta käytetään nimeä forneldarnasnatt eli muinaistulien yö. Tämän tärkeän tiedon saimme siinä yhteydessä, kun naapurin Kim ystävällisesti tarjosi apuaan erääseen kiperään käytännön ongelmaan. Aiheesta lisää tekstissä alempana.

Meripelastustehtävä rannassa

Viime viikonloppu oli sateinen, mutta poikkeuksellisen tyyni. Yleensä sateisiin liittyvät voimakkaat, puuskittaiset tuulet. Niinpä oli vähän outo tunnelma, kun kohteeseen saavuttuamme tein rutiinitsekkausta rannassa. Eikä pelkästään säätilan osalta, vaan muutenkin tuntui siltä, että kaikki ei ollut ihan niin kuin piti.

Poiju kellui tyvenessä meressä yksinään ja omissa oloissaan. Vene oli irronnut ja ajautunut tukevasti rantakaislikkoon laiturin kupeeseen. Ilmeisesti kuluneella viikolla oli jossain vaiheessa tuullut vähän enemmänkin. Uutisissa sitten kerrottiinkin Paraisilla edellisenä päivänä koetusta trombista. Liekö jotain samantapaista esiintynyt meidänkin rannoillamme.

Näyttäisi siltä, että selvisimme säikähdyksellä. Vene oli kiinni matalassa vedessä tasaisella hiekka/savi -pohjalla. Aivan lähellä olisi ollut tarjolla isoja ja teräviä kivenlohkareita. Vesilinjan yläpuolella olevat veneen osat näyttivät olevan vahingoittumattomia. Ainakaan selkeitä reikiä ei kyljissä näyttäisi olevan. Vesilinjan alle näkee vasta kun lähiaikoina nostamme veneen talviteloille. Vene kelluu normaalin oloisesti eikä pilssiin ole tullut vettä normaalia tihkumista enempää.

Venejupakan opetus: köysillä on rajallinen ikänsä. Uusiminen kannattaa tehdä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Painumamuttereiden säätö

Yksi hirsitalojen ominaisuus on seinien painuminen ja siihen liittyvä painumattomien rakenteiden säätöruuvien/-muttereiden säätö. Ko. muttereita meillä on eri tolppien päällä sekä terassin pilareiden alapäissä yhteensä kymmenkunta kappaletta. Ulkoseinien mutterit jäävät piiloon vuorilautojen taakse, joten on tietysti järkevää tehdä säädöt ennen näiden rakenneosien asentamista.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ylipäätään säädimme ko. ruuveja. Seinät olivat kuluneen kahden vuoden aikana painuneet n. sentin verran. Todennäköistä on, että hirret ovat nyt asettuneet lopullisiin mittoihinsa, mutta asiaa pitää toki vuosien mittaan vielä seurata.

Mutterit ovat kooltaan 43 -millisiä. Tämä mitta aiheutti ongelmia. Kaupoista (ja naapurin työkaluvarastostakin) löytyi kyllä 41 ja 46 -millisiä avaimia, mutta ei juuri tätä Kontiotuotteen meille asentamien muttereiden mittaa. Säätöä varten ostin sitten ison jakoavaimen. Onnistuihan vääntäminen silläkin, mutta isojen ja tiukkojen muttereiden kanssa jakarin käytöllä on aina omat haasteensa, Onneksi naapurin isäntä tuli olutpalkalla mukaan auttamaan. Ilman häntä olisi pahin eli keittiön kohdalla oleva mutteri jäänyt kyllä säätämättä. Kiitokset jälleen kerran naapuriavusta. Sekä tietysti myös opastuksesta paikallisen kulttuurin salohin kuten yllä tuli jo kerrottua!

Vuorilaudat viimein paikoilleen.

Muttereiden säätöoperaation jälkeen oli vuorossa viimeisten vuorilautojen kiinnitys. Aiheen taustoista ja niihin liittyvistä traumoista kerroinkin jo edellisessä artikkelissa.

Merenpuoleinen julkisivu on nyt näiltä osin vihdoin valmis. Tältä näyttää huvilan julkisivu lopullisessa kuosissaan:

Vuorilautojen maalaukseen löysimme kohtuullisen hyvin seinien väriä vastaavan ”normaalin” tuotteen ja värin: Pinotex Classic ja Sadolinin värikartasta sävy Nordic Black and Brown. Jälki ei ole aivan yhtä hienostunutta kuin seinissä olevassa Rubio Monocoatissa, mutta pieninä pintoina ihan ok. Oleellista tässä oli, että Pinotexia on huomattavasti helpompi työstää kuin seiniin vedeltyä belgialaista pellavasiemenöljyä. Näin siitäkin huolimatta, että yhtä tumman lopputuloksen aikaansaaminen vaati kyllästeen sivelyä vähintään kolmeen kertaan.

Rapatessa roiskuu. Ja lipsuu.

Näissä hommissa ei vahingoilta voi välttyä. Onneksi isompia vammoja ei ole tullut vastaan. Ei fyysisiä eikä ainakaan vielä edes henkisiäkään. Jotain pientä aina kuitenkin sattuu. Se, missä yhteydessä alla näkyvät vammat syntyivät ja oliko vaivan arvoista, selviää ensi jaksossa. Siihen asti: mukavaa syksyn alkua!

Huvilan ensiapuvälinevalikoimista löytyi iloisia Minion -laastareita akuuttiin tarpeeseen.

Paholainen asuu yksityiskohdissa

Otsikon kliseen lisäksi rakennushommissa pätee usein toinenkin ns. yleisesti hyväksytty totuus: 20/80 -sääntö. Isot linjat valmistuvat nopeasti, mutta usein lopputuloksen kannalta ratkaisevat viimeistelytyöt vievät runsaasti aikaa ja energiaa. Sarjassamme yksityiskohtien loppuunviennin merkitys on nyt vuorossa huvilan ulkopuoliset vuorilaudat.


Ensimmäisenä syksynä huvilan vuorilautadetaljit olivat ajan puutteen ja töiden priorisointien johdosta pahasti hakusessa. Karmiraot piti kuitenkin saada vedenpitäviksi ennen talven tuloa. Rankkasateella oli olohuoneen isojen ikkunoiden alareunasta jo valunut vettä sisään. Niinpä tein pikaisen ”väliaikaisratkaisun” ja vedin suojaksi vihreän Sitko-Flex -teipin.

Aluksi käytin karmirakojen tukkimiseen alareunassa näkyvän Sitko-Flexin lisäksi oranssia rakennusteippiä. Sen elinikä karuissa oloissa oli laskettavissa max viikoissa. Aika pian jouduin poistamaan oranssit teipit ja siinä vaiheessa vedin tyytyväisenä tilalle vihreät teipit. Ja nehän sitten pysyivätkin paikoillaan. Valitettavasti.

Sitko-Flexistä sen verran, että se ihan oikeasti on nimensä mukaista ainetta. Vaikka on muuten pätevää tavaraa, matkan varrella opin, että sitä ei pidä laittaa mihinkään sellaiseen paikkaan, josta sitä ehkä joskus joutuu poistamaan. Räiskyvä neon-vihreä väri ei juuri mitään kohdetta korista, joten näkyviin jäävät teipin osat mielellään poistaisi. Teipin liima kuitenkin jämähtää kiinni alustaansa paremmin kuin hyvin ja lisäksi itse teippi on ohuilla lasikuitu(?)langoilla vahvistettua supersitkeää ainetta. Poistaminen on tuskaista työtä, jonka lopputuloskin on vähän niin ja näin.

Villat karmiraoissa ovat sittemmin pysyneet hyvin kuivina, mutta ulkonäöllisesti teipit ovat olleet suoraan sanottuna hirveät. Kuten aika usein käy, niin nytkin välikaisuudesta uhkasi tulla, jos ei aivan täysin, niin Miika Nousiaista siteeraten sellainen semi-pysyvä ratkaisu. Kaksi vuotta olemme saaneet ”nauttia” iloisen värikkäistä ikkunanpielistä. Kaikkeen sitä sopeutuu, vaikka ei kyllä totu.

Nyt viimein otimme itseämme niskasta kiinni ja aloitimme tämän stressaavan ja aikaa vievän vuorilautaprojektin myös merenpuolen isojen ikkunoiden osalta. Stressaavan kahdestakin syystä. Ensinnä lopputuloksen tulee olla teknisesti toimiva (pitää vesi pois rakenteista) ja toisekseen olla myös visuaalisesti miellyttävä.

Ulkopuoliset vuorilaudat ovat huomattavasti työläämmät kuin sisäpuolen vastaavat listat. Ikkunat asenentaan siten, että sisällä karmien pinta on seinätasossa. Siellä riittää yhdet helposti asennettavat laudat. Seinät ovat kuitenkin paksummat kuin ikkunakarmit, joten ulkopuolella vuorilautojen lisäksi pitää asentaa täytteeksi myös pieli- eli smyygilaudat. Kuvassa Mari maalaa smyygejä toiseen kertaan. Ensimmäinen kerros vedettiin jo ennen asennusta. Maalaus olisi tietysti helpompaa tehdä kokonaan ennen lautojen asennusta. Meillä oli kuitenkin niin kova hinku saada valmiin näköistä jälkeä, että tämän suhteen teimme kompromissin. Pienenä etuna tässä työjärjestyksessä on se, että ei tarvitse maalata yhtään ylimääräistä rimanpätkää. Niille, jotka ihmettelevät puuttuvia terassin kaiteita kerrottakoon, että olemme jo aika lähellä päätöstä siitä millaiset niistä tulee. Pysykää kuulolla, niin saatte kyllä varmasti tietää asiasta lisää!
Mikä tämän kuvan juju sitten on? Tällaiseltahan talon tulisikin näyttää? Kyseessä on kuitenkin eräänlainen sisäpiirin juttu. Vuoden ajan asennuksen jälkeen tien puolen seinän vuorilautojen yhdet reunat olivat sahauksen jäljiltä ilman pintakäsittelyä. Näiden kapeiden viirujen maalaus tummanruskeaksi teki uskomattoman suuren muutoksen (parannuksen) visuaaliseen vaikutelmaan. Pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä.

Painuvasta hirrestä tehdyn rakennuksen vuorilautojen kanssa joutuu miettimään, miten eri rakenneosien liitokset tulisi tehdä. Valmistajalta tulleet tarveaineet ja niitä varten laaditut detaljisuunnitelmat eivät meille sopineet. Kontion tätä varten toimittama lautamateriaali oli pahasti eriparia verrattuna seinien moderniin hirsiprofiiliin ja linjakkaaseen citynurkkaratkaisuun. Emme halunneet asentaa koristeelliseen profiiliin höylättyjä lautoja muuten suoralinjaiseen rakennukseen. Vuorilautojen toteutustapa piti miettiä ihan itse. Koska hankalia asioita helposti siirtää eteenpäin, vuorilaudat ovat jääneet odottamaan.

Ollakseni ihan rehellinen, ikkunoiden yläreunojen kanssa tuli vähän oikaistua. Ulkonäön takia on joskus pakko tinkiä muista asioista. Oikeaoppinen rakenne olisi ollut niin monimutkainen lautaa-laudan-päälle -ratkaisu, että siihen emme halunneet mennä. Kovalla sateella saattaa nyt vettä tihkua vuorilaudan taakse. Siellä on villojen suojana kuitenkin tyvek -tuulensuojakangas. Muoviton rakenne on toivottavasti muutenkin riittävän hengittävä.

Projekti jatkuu seuraavana viikonloppuna, mikäli säät vain ovat ennusteiden mukaisesti suotuisat. Lisää kuvia on tiedossa, kunhan kaikki vuorilaudat ovat paikoillaan.

Terassimaniaa

Kesäloman saldo: turvonnut polvi, rikki mennyt selkä, kipeytyneet lihakset. Toisessa vaakakupissa kulkuväyliä ja oleskelutilaa huvilan pihaan sekä rantaan.


Ostamaamme hirsipakettiin ja sen asennukseen kuuluivat huvilaan integroidun terassin runkorakenteet. Viime vuoden vappu vietettiin tämän rungon päälle kansilautoja ruuvaten.

Tämän kesän (ja etenkin kesäloman) teemana huvilalla on jälleen ollut terassien teko. Tavoitteena on ollut helpottaa liikkumista taloon/talosta sekä kulkua ja oleskelua varsin kallioisella tontillamme.

Mopon kanssa haasteita

Ensimmäinen kesän terassiprojekteista liittyi upouuteen laituriimme. Tämä projekti käynnistyi tietyllä tapaa väärin päin. Ensin asennettiin laituri (aiheesta löytyy tarinaa täältä) ja vasta sen jälkeen alettiin miettiä, miten sille oikein kuljettaisiinkaan.

Eikä asiaa tarvinnut pitkään edes pohtia. Kunnollinen kulkuväylä rannalta laiturille on käytännössä ehdoton edellytys, jotta laituria ylipäätään voi käyttää. Toki loikkiminen isojen muhkuraisten kivenlohkareiden päällä oli sekä hyvää jumppaa että mainiota tasapainoharjoittelua, mutta pakkohan sitä oli kehittää helpompi ja turvallisempi väylä.

Alkuun oli tarkoitus rakentaa suht suoraviivainen kulkusilta rantakalliolta laiturille. Neliviikkoisen loman alussa tuntui siltä, että aikaa (ja energiaa) on vaikka kuinka paljon. Niinpä ajatus lähti lentoon – joku voisi ehkä sanoa, että mopo alkoi keulia pahemman kerran. 🙂

Tästä alkoi varsinainen rantaterassin visiointi. Kuvan kulkusilta oli suhteellisen nopea- ja helppotekoinen. Merenpuoleisen pään sai kiinnitettyä laituria varten tehtyyn betonivaluun. Alla on isoja ja tukevia kivenlohkareita, joiden päällä kannattajapalkit lepäävät. Pinta-alakin oli vielä kohtuullinen – pituutta viitisen metriä ja leveys 1,2m. Kannattajat ovat mitoiltaan 48×148 lankkua ja terassilaudat 28×120 ruskea kestopuuta. Laudat on ruuvattu palkkeihin 55-millisillä rosteriruuveilla.

Taustana projektin saamalle käänteelle oli huvilan ulkotiloissa iilmennyt pieni puute. Rannassa ei ollut paikkaa, jossa voisi kunnolla nauttia auringosta tai vaikkapa päiväkahveista vilvoittavien merituulten ja laineiden liplatuksen lomassa. Puhumattakaan tunnelmallisista sundownereista illan koittaessa.

Maanrakennusurakoitsija kävi toukokuussa uudelleen muotoilemassa rantaviivaamme ja samassa yhteydessä jatkoi laiturin kiviosuutta muutamalla metrillä merelle päin. Isot kivenmurikat ovat tukeva pohja rakentaa kulkutasoja. Työn aikana tuli mieleen, että pintaan olisi ollut hyvä ajaa vielä pari kuormaa soraa tai vastaavaa. Hieman tasaisempi pohja olisi helpottanut runkolankkujen asentamista huomattavasti.

Käyntisilta alkoi laajeta projektin edetessä mantereen suuntaan. Eräs nimeltä mainitsematon sukulaismies jossain vaiheessa jo huolestuneena totesikin, että ”ette kai te nyt sentään koko Suomenlahtea aio kattaa?” 🙂

Reilun viikon aherruksen jälkeen lopputulos näyttää tältä:

Tasaista plaania on n. 30 neliötä. Sillä aikaa kun Juhani ja Joonas rakensivat terassia, Mari loihti vanhalle kuormalavalle uuden elämän liikuteltavana pöytätasona.

Jatkon osalta ideoita on vaikka kuinka paljon. Suunnitelmissa on integroida terassiin palju, asentaa kaiteet eikä valaistuskaan haitaksi olisi. Tämä rantaprojekti saa nyt kuitenkin levätä ainakin ensi kevääseen asti. Lievän taisteluväsymyksen ohella yksi keskeinen syy on kerätä kokemuksia terassin talvenkestävyydestä. Merenlahtemme on varsin suojaisa, mutta siitä huolimatta etenkin jäät ovat riskinä. Jos terassin talvehtiminen sujuu hyvin, niin tilannetta tarkastellaan uusiksi ensi kesänä.

Harjoittelusta tositoimiin

Rantaterassi oli oiva harjoituskohde. Sen valmistumisen myötä saimme rohkeutta käydä kriittisemmän kohteen kimppuun: portaat ja etuterassi talon sisääntulon puolelle.

Tähän asti taloon ja talosta on kuljettu kuormalavoista kyhyättyjä rakennusaikaisia väliaikaisportaita pitkin. Yksi tuttava ilahtuneena totesikin kuvan näistä portaista joskus nähtyään ”hei meilläkin oli mökillä saman valmistajan portaat”. Kuormalavat taipuvat moneen käyttöön, kuten aiemmin jo puhe olikin.

Kaikkeen sitä helposti tottuu – valitettavasti. Väliaikaiset portaat ehtivät olla käytössä lähes kaksi vuotta. Toimeen ryhtyminen ei välttämättä ole iso asia, mutta vaatii ryhdistäytymistä. Tässä edesauttoi yksien sukulaisvierailijioiden ihmettelyt asian suhteen. Pieni potkiminen ei välttämättä ole haitaksi.

Rungosta ja rakenteista

Terassin ja portaiden runkona on ristiinasennettua 48×148 kestopuuta. Talon puoleinen pääkannattaja oli helppo asentaa. Sen sai ruuvattua kiinni perustuspilareihin. Toinen puoli olikin sitten hankalampi johtuen kumpuilevasta kalliopinnasta. Lopputulos on yhdistelmä tolppia, kulmarautoja kiila-ankkureilla kallioon ruuvattuna sekä osin suoraan kiven päällä lepääviä palkkeja.

Lisähaasteen mudostivat ulko-oven edessä sijaitsevat viemäri- ja sähköputket. Sitä miksi ko. talotekniikka piti vetää juuri tästä kohtaa, on selostettu aiemmissa postauksissa.

Pääoven portaikko sijaitsee täsmälleen putkikanaalien päällä. Jos jotain hyvää asiasta haluaa löytää, niin nyt portaikko peittää rujot kallioleikkaukset sekä ei-niin-esteettiset putkisysteemit.

Näiden uusien rakenteiden pintalautana on samaa 145 mm leveää lehtikuusta kuin muukin talon ympärillä oleva terassi. Ero uuden laudan ja kohta jo kaksi kesää harmaantuneen välillä on melkoinen. Eiköhän tilanne tästä tasoitu ajan myötä. Ja ellei, niin tarjollahan on myös aineita, joilla ikääntymisprosessia voisi nopeuttaa.

Tähän loppuun muutamia kuvia sekä piiloon jääneistä rakenteista että lopputuloksesta.

Etuterassin ja portaiden runko alkaa hahmottua. Poikittaiset tuplapalkit päissä ovat syystä, että pitkittäiset kansilaudat halttiin päättää poikkisuuntaisiin lautoihin. Paitsi että tämä on visuaalisesti hauska yksityiskohta, mitoitusten kanssa oli tarkat paikat. Onnistuimme lopulta hyödyntämään kuusimetristen lehtikuusilautojen koko pituuden ilman jatkoksia ja hukkapaloja.
Näiden kesän terassiprojektien yhteydessä tuli ruuvattua kaikkiaan n. 2000 ruuvia. Suurin osa meni jopa kerralla oikein. Pari kertaa juoduttiin myös yritä ja erehdy -periaatteen mukaisesti irrottamaan ja uudelleen kiinnittämään joitan lautoja. Onneksi näitä ei ollut monta.
Jonkun verran piti miettiä, miten laudat portaiden kulmissa tulisi sijoittaa ja sen jälkeen vielä rakentaa sopiva sekä tukeva runko, johon laudat ruuvata. Näyttää ja tuntuu siltä, että asiassa lopulta jopa onnistuttiinkin.
Tällainen tästä terassi/porras -rakennelmasta tuli. Portaiden mitoitus on tehty varman päälle eli perinteistä ohjetta noudattaen: 2 x nousu + askelman etenemä = 620 mm. Laskusääntö toimii käytännössä erittäin hyvin. Portaita on helppo kävellä sekä ylös että alas.
Huvilan mantereen puoleinen julkisivu nyt, kun etuterassi on paikallaan.

Keittiö valmiina

Huvilan keittiö alkaa olla esittelykunnossa. Vaikka itse sanonkin, niin siitä tuli oikein tyylikäs, epäilemättä myös trendikäs, mutta ennen kaikkea käytännöllinen. 


Siitä onkin jo vierähtänyt aika tovi, kun viimeksi kirjoitin keittiöstämme. Viikko sitten sähköurakoitsijamme kytki välitilan valot sekä pistorasiat. Johdot kulkevat osin ikkunan karmien sisällä, joten listoitukset ovat joutuneet odottamaan. Nyt saatiin nekin paikoilleen ja keittiön ilme alkaa olla koko lailla viimeistelty. Alla kuvia lopputulemasta.

Aivan kaikkea ei onnistuttu tiloihin mahduttamaan, mm. haave aamiaiskaapista jäi toteutumatta. Lopputulokseen ollaan kuitenkin oikein tyytyväisiä. Hyvä näin koska tämä ”mökkikeittiömme” on kaupunkiasuntomme vastaavaa isompi, monipuolisempi, paremmin varusteltu ja näin ollen tietysti myös kalliimpi. Logiikka taustalla on – kuten meidät tuntevat hyvin tietävät – että vakiasuntoamme olemme vaihtaneet tasaisen epätasaiseen tahtiin, mutta tämä huvila on tehty pysyväksi. 🙂

Maaliin keittiön osalta siis päästiin. Jos projektin aikaisemmat, joiltain osin jopa värikkäätkin vaiheet kiinnostavat, niin näistä vanhoista artikkeleista löytyy lisäselostuksia:

https://hirsihuvila.blog/2017/11/17/keittion-varilla-ei-niin-valia-kunhan-se-on-harmaa-tai-musta/

https://hirsihuvila.blog/2018/03/02/keittiosta-kuului-helpotuksen-huokaus/

https://hirsihuvila.blog/2018/03/21/tuhansien-eurojen-keittiossa-ongelma-viidesta-sentista/

Kolmiodraamaa huvilan rannassa

Juhannuksen 2019 säät suosivat erilaisia ulkoilma-aktiviteetteja. Sekä juhlintaa että myös vähän proosallisempia askareita. Huvilalla jälkimmäiseen kategoriaan kuului mm. veneenkiinnityspoijun asennus rantaveteen.


Poijut tai veneet eivät tietenkään suoraan liity hirsirakentamiseen. Toisaalta keskimäärin kaikkien hirsihuviloiden – ainakin rannalla olevien – yhteydessä on tarve veneelle ja niin muodoin myös sen kiinnittämiselle. Niin tai näin, kyse oli henkilökohtaisella tasolla sen kokoluokan ponnistuksesta, että sitä mielellään hehkuttaa myös näin kirjallisesti.

Juhannusaaton saavutus: poiju ankkuroituna merenpohjaan ja vene poijussa kiinni.

Mallia naapurista

Toisen puolen mökkinaapurillamme on ollut jo useamman vuoden ajan käyttökelpoisen oloinen systeemi veneen kiinnitykseen. Rantavedessä vähän ulompana on poiju, johon veneen keula kiinnitetään. Veneen perä on köydellä kiinni lähellä vesirajaa olevan tukevan puun rungossa. Silloin kun venettä ei käytetä, se kelluu omissa oloissaan muutaman metrin irti laiturista ja rannasta.

Veneeseen nousua varten irrotetaan köysi puunrungosta, vene vedetään laituriin kiinni ja lähtiessä otetaan keulaköysi irti poijusta. Vähän monimutkaisempaa, kuin jos vene olisi suoraan laiturissa kiinni. Järjestelyssä on kuitenkin yksi merkittävä etu. Veneen kylki ei hakkaa laituria vasten.

Myrkkyä pohjaan ja hikeä pintaan

Ennen kuin päästiin poijua veteen pudottamaan, piti saada vene vesille. Ja vielä ennen tätä tuli vietettyä yksi kuuma sunnuntai-iltapäivä veneen alla. Pohja kaipasi uutta myrkkymaalia.

Maalipurkin pienellä präntillä kirjoitetut pitkät selostukset varoittavat selvin sanoin vaikka mistä vaaroista. Vähän epäilyttää vetää veneen pohjaan ainetta, josta valmistaja mm. varoittaa: ”erittäin haitallista kaloille ja vesieliöille”. Toisaalta juuri tästä syystähän näitä anti-foulingeja käytetään – estävät kasvuston kiinnittymisen veneen pohjaan. Paras vain luottaa siihen, että viranomaisvalvonta toimii ja pahimmat myrkyt ovat jo poistuneet markkinoilta.

Hienoa olla omavarainen

Tässä yhteydessä tuli nyt viimein kokeiltua tositoimissa myös uutta ikiomaa veneenlaskupaikkaamme.

Auto-traileri -yhdistelmän ajaminen alas rantaan on tarkkaa puuhaa. Alhaalla ei ole kääntöpaikkaa, joten koko matka mutkineen päivineen pitää hoitaa peruuttamalla. Jännitysmomentti asiassa on, että etuvetoautollamme ei rinteen jyrkimmässä kohdassa pysty kiskomaan painavaa venettä yhtään ylöspäin. Etupyörissä ei ole riittävästi pitoa. Korjausliikkeitä ei olisi voinut tehdä eli peruuttaessa piti traileri saada pysymään tien suuntaisena. Tästä on jo kokemusta venettä kevyemmilläkin kuormilla.

Tällainen on mainio luiskamme, josta vene laskeutui nätisti veteen.

Hiljaa hyvä tulee -periaatteella homma hoitui. Peruutin trailerin pyörien akselia myöten veteen ja siitä saimme laskettua veneen nätisti varsinaiseen elementtiinsä. Rannan mataluus vähän epäilytti etukäteen, mutta vettä on onneksi riittävästi ainakin tällaiselle pienehkölle veneelle. Seuraavaksi päästiinkin sitten itse asiaan, eli lastaamaan poijua ja sen tarvikkeita veneeseen.

YouTubesta opittua

Aika usein käy niin,että kun kysymyksineen kääntyy ns. asiantuntijoiden puoleen, ohjeita tulee yhtä monta erilaista kuin on neuvojaakin. Näissä poijuasioissa sekä lähipiirin tietäjät että YouTuben osaajat olivat liikuttavan yksimielisiä. Mitä isompaa, paksumpaa ja painavampaa sitä parempi.

Hankintojen osalta Motonetin tarjooma vaikutti parhaalta. Itse poiju on lujitemuovinen ja kooltaan 60 litraa. Poijunvarsi on kuumasinkittyä terästä. Painoksi ankkurointia varten ostin Bauhausista neljä kappaletta reikälaattoja (jotkut kutsuvat niitä nimellä reikäkivi). Näiden varsinainen käyttö on kulkuväylillä, kun halutaan vettä läpäisevä, mutta ajoa kestävä tukeva rakenne. Yksi laatta on mitoiltaan n. 60×40 cm ja painaa 30 kg. koko setin painoksi tulee veden noste huomioiden n. 100 kg.

Reikälaatan etuna on, että kulmikkaina tuovat pitoa pohjaan ja toisaalta kivet voi näppärästi pudottaa yksi kerrallaan ketjua pitkin pohjaan. Kolmenkymmenen kilon massaa pystyy vielä jotenkuten asiallisesti käsittelemäänkin. Lisäksi laatat ovat varsin edullisia, viisi euroa kappaleelta.

Ankkurointiketjuksi ostin niin ikään Motonetista kuusi metriä 13 millistä kuumasinkittyä ja pitkälenkkistä tavaraa. Lisäksi parit irto-osat (sakkeli ja silmukkaruuvi) ja kokonaisuus oli kasassa.

Kolmiodraamaa

Postauksen alussa esitelty kiinnityssysteemi muodostuu kolmiosta, jonka kärkinä ovat poiju, laituri sekä veneen sijainti, kun maakiinnitysköysi on kiristettynä.

Laituri on siinä, missä se on. Sen paikka on fiksattu. Maakiinnityksen osalta on jonkun verran pelivaraa – rannan puista voi valita sopivimman. Tai jos sopivaa ei löydy, rantakallioon voi vaikka porata kiila-ankkurin tarvittavaan kohtaan.

Kolmion kulmista jäljelle jää siis itse poijun ja etenkin sen tarvitseman pohja-ankkurin paikan valinta. Marin kanssa yritimme ensin katsoa sopivan paikan poijulle ja siitä arvioida mihin kohtaan ankkurikivet ketjuineen pitäisi pudottaa. Jotta suoritus ei olisi ollut liian helppo, askartelun lomassa tuuli oli noussut jo varsin navakaksi.

Veneen saamisessa sopivaan kohtaan ja sen pitämisessä edes hetken siinä oli riittävästi tekemistä. Lisäksi piti vielä taiteilla kiikkerällä alustalla kymmenien kilojen kivi/ketju -systeemien kanssa. Mielellään myös siten, että ketjut tai köydet eivät kiertyisi jalkojen ympärille painoja mereen viskatessa.

Ei liene isokaan yllätys, että ensimmäinen yritys meni pieleen. Paikka oli jo alunperinkin vähän pielessä ja lisäksi tuuli ehti painaa venettä monta metriä sivuun. Ei muuta kuin kiskomaan paino ylös pohjasta ja parempaa paikkaa etsimään.

Draaman uusi käänne

Tässä vaiheessa draamamme sai lisäjuonteen. Mukaan kuvioon tuli myös kolmas pyörä. Naapurin juhannusjuhlijat olivat omalta laituriltaan jo hetken ihmetelleet puuhasteluamme. Aina ystävällinen isäntä otti pienen kalastusveneensä ja tuli katsomaan tarkemmin tekemisiämme: “Onko täällä ongelmia?” Siihen minä, että “Ei täällä muuta olekaan kuin ongelmia! :)” Asiallisiakin neuvoja toki saimme: “Minä laittaisin poijun reilusti ulos – köyttä saa aina pidempänä, mutta pohja-ankkurin siirtäminen on työläämpää.” Näinhän se epäilemättä onkin.

Lopulta kolmannella yrittämällä saimme poijun haluamaamme paikkaan. Ei kuitenkaan ihan niin kauas rannasta kuin naapuri suositteli. Halusin veneen kaislikon suojaan ilman kymmenien metrien kiinnitysköysiä. Samoin poijun ankkuroinnin säätäminen on helpompaa edes vähän matalammassa vedessä. Toivottavasti siihen ei kuitenkaan tule tarvetta.

Juhannuspäivänä tuuli riepotteli venettä ja sen kiinnityksiä oikein kunnolla. Rantamme on onneksi varsin suojaisa. Ainoastaan luoteistuuli pääsee puhaltamaan vähän pidemmältä lahdenpohjukan yli. Nyt tuuli tuli aikalailla suoraan lännestä eli ei ihan pahimmasta suunnasta.
Olosuhteet vaihtelevat laajalla skaalalla ja nopeasti. Seuraavana päivänä meri oli täysin pläkä.

Poijun tulikoe: tuulikoe

Juhannuspäivänä tuuli nousi entisestään. Ei ehkä ihan myrskyksi asti, mutta reilusti navakaksi joka tapauksessa. Poiju ja sen kiinnitys selvisivät testistä mallikkaasti. Varsinainen totuuden hetki on tältäkin osin edessä vasta ensi talvena jäiden muodossa. Ennen sitä olemme iloisia merkittävän virstanpylvään saavuttamisesta. Huvilan rannassa on nyt sekä laituri että toimiva kiinnityspaikka veneelle. Eikä tässä vielä kaikki, myös fasiliteetit näiden varusteiden talvisäilytystä varten.

Laituritrilogian päätösosa: kiinni ja käyttöön

Sarjan kolmannessa eli viimeisessä osassa saamme laiturin paikoilleen ja käyttöön. Kuten aika usein näissä hommissa käy, niin nytkin yhden projektin valmistuminen johtaa uusiin haastesiin.


Sarjassa aiemmin tapahtunutta:

Valitsemamme Rentukka- laituri toimitetaan rakennussarjana. Yksittäiset rakenneosat ovat kooltaan ja painoltaan yhdelle hengelle vähän isoja liikutella, mutta kahden ihmisen käsiteltävissä ilman kovin isoja fyysisiä ponnisteluja. Kokoamisohjeetkin ovat siedettävän selkeät. Eivät luonnollisestikaan aivan Ikea-tasoa, mutta kyllä selostusten avulla systeemin sai hyvin kasattua..

Toinen juttu olikin sitten valmiin laiturin siirtäminen. Kuivalla maalla liikuttelu onnistuu pyörivien ponttoonien ansioista käsivoimin lyhyitä matkoja. Ainakin alamäkeen. Massaa on kuitenkin sen verran, että ylimääräisiä metrejä mielellään välttää. Näin varsinkin jos maasto on epätasainen ja/tai kovin kalteva.

Vedessähän laite kelluu ja periaatteessa liikkuu keveästi. Sehän on laituri, jonka on tarkoitus kannatella paitsi itsensä, myös päällä olevat ihmiset sekä muun kuorman.

Rantakiinnityksen osalta eteen tuli haasteenpoikanen. Laiturin käyntisillan rannan puoleiseen päähän ostin ainoastaan siirtoa helpottavat kumipyörät. Toinen vaihtoehto olisi ollut ylimääräinen ponttooni. Eri syistä johtuen en tähän lisäponttooniratkaisuun kuitenkaan lähtenyt.

Käyntisilta ei toisesta päästään siis kellu. Ihanneolosuhteissa eli tilavalla, tasaisella ja kovapohjaisella hiekkarannalla liikuttelu pyörien päällä voisi jopa kohtuullisesti onnistuakin. Meille ei valitettavasti tällaista luksusta oltu tarjottu. Jouduimme turvautumaan pariin kikkaan.

Kikka ykkönen oli, että vastoin ohjeistuksia uitimme laiturin paikoilleen kahdessa osassa. Ensin käyntisilta ja sen jälkeen loppuosa yhtenä kokonaisuutena.

Toinen kikka oli käyttää apuna tyhjiä muovikanistereita. Käyntisillan ponttoonittoman pään saimme pysymään pinnalla kahdella tyhjällä 25 litran kanisterilla. Ne juuri ja juuri riittivät tähän.

Uitimme käyntisillan rantakiinnityksen kohdalle ja nostimme köysien avulla laiturin kuivanmaan puoleisen pään ylös kiinnitysakseliin. Kuulostaa helpolta, mutta käytännössä oli aivan siinä rajoilla, että homma onnistui tällaisilta, jos ei nyt ihan vielä vanhuksilta, mutta ei kuitenkaan enää aivan vetreimmässä nuoruuden kunnossa olevilta henkilöiltä.

Käyntisilta saatiin kuin saatiinkin nostettua ja lukittua kiinnikkeisiinsä. Laiturin päätyosan uittaminen siihen jatkoksi olikin jo helppo juttu. Liitoksen saranatapit menivät pienestä aallokosta huolimatta suht mukavasti paikoilleen. Eivätkä mutterit tai pultit redes pudonneet mereenkään.

Saagalla on nyt onnellinen loppu. Laituri on valmiina palvelemaan kesän rientoja.

Laituri Rentukka DX 1-4-6

Laituri paikallaan.

pollari

Pollari veneen kiinnittämistä varten.

kansituoli laiturin kannella
Kansituoli kannella.

Ja mitä ovat sitten ne alussa mainitut jatkoprojektit? Ensimmäisenä on vuorossa poiju venettä varten. Tähän palaamme ihan lähiaikoina. Toinen, vähän isompi urakka on rakentaa kivenlohkareista ja murskeesta tehdyn kannaksen päälle kestopuiset kulkuväylät uudelle laiturille. Näihin tunnelmiin!