Sähköurakka on valmistunut. Vähän vaikea sitä on uskoa, mutta kyllä se vain niin on. Viimeinenkin rasiankansi on ruuvattu kiinni, maadoitukset mitattu ja pöytäkirja laadittu. Yksi iso ja merkittävä virstanpylväs on saavutettu!
Sähköjen viivästyessä on ollut aikaa miettiä ja edistää muita jäljellä olleita rästihommia. Lopputarkastusta varten pitää vielä asentaa talotikkaat (ne on jo hankittu ja ovat valmiina kiinnitettäviksi), hommata takaneduslasi (malli eli reunahionta on päättämättä). Lisäksi meidän pitkään ja hartaasti pohtimamme terassin kaiteet ovat nyt askeleen verran lähempänä toteutusta.
Pinna kireällä
Lasia, puuta vai terästä? Pinnat pystyyn vaiko vaakaan? Vai olisko verkkokaide à la Oodi se paras ratkaisu?
Pitkään suosikkina olleen lasikaiteen hylkäsimme käytännön syistä. Ensinnäkin se vaatii jatkuvaa huoltoa eli pesua. Edellisen talomme terassin lasikaiteesta myös opittiin, että vähänkin kosteammilla ilmoilla lasi huurtuu usein. Blokkaa yllättävää kyllä varsin helposti näkymät. Pienisilmäinen teräsverkkokaide olisi ollut tyylikäs, mutta sellaiselle emme onnistuneet löytämään toimittajaa.
Matkan varrella olemme pyrkineet välttämään pinnallisia päätöksiä, mutta koska toisaalta tällainen rakennusprojekti ehdottomasti vaatii pitkää pinnaa, niin lopulta päätös oli tilata teräspinnakaiteet.
Tässä vaiheessa käytettävissä on ainoastaan kaiteen suunnittelukuva. Koska parempaakaan kuvamateriaalia ei siis ole, niin laitetaan se nyt kuitenkin tähän näytille. Tavoiteaikataulu asennukselle on kesäkuu eli eiköhän pikapuoliin saada esille kuvia kaiteesta paikoillaankin.
Kaide on väriltään musta, kehykset lattarautaa ja pinnat pyöreät n 10cm:n välein. Kiinnitys on terassin etureunasta ukopuolelta. Tavoitteena on mahdollisimman minimalistinen toteutus. Tällä kiinnityksellä talon suunnasta katsottuna kaiteen alareunan poikkirautaa jää piiloon.
Lähialueretkiä
Nyt kun pahimmat paineet eli kiireisimmät itse rakentamiseen liittyvät projektit alkavat vähän hellittää, on ollut aikaa muuhunkin kuin pelkkään nikkarointiin. Kerran ajelimme Hankoon rantoja ihailemaan ja mahdollista veneretkeä silmällä pitäen satamia katsastamaan. Toisena iltana kohteena oli Bromarv ja sieltä ajoimme edelleen Padvaan saakka. Kyseinen tie on motoristien suosima eikä syyttä. Autollakin ajettaessa maisemat ovat huikeat.
Bromarv on ollut vakiokohde kesäpäivän veneretkillemme. Nyt kun olimme autolla liikkeellä, hyödynsimme tilaisuuden ja katsoimme miten pitkälle tietä pitkin oikein pääsee. Ja pääsihän sitä pitkälle. Kunnes tie päättyi – suoraan mereen.
Tähän päättyy maailma. No ei nyt ihan, mutta yleinen tie kuitenkin. Vasemmalla salmen takana on Kemiön saari. Veneellä tästä vain pari minuuttia. Tietä pitkin matka kestäisi varmaan vähintään tunnin.
Merimörköjä metsästämässä
Työkaverini oli etätyövieraana pari päivää. Taka-ajatuksena hommassa oli, että Teemu on superinnokkaana kalamiehenä jo pitkään haaveillut 10-kiloisen merihauen pyydystämisestä. Kaksi iltaa kierrettiin paikallisia merenlahtia haukia etsimässä. Ei ihan sitä isoa saalista tullut, mutta jotain kuitenkin. Uskoisin, että tarina saa jossain vaiheessa vielä jatkoa.
Lähitienoon saaret, salmet ja rannat tuli kierrettyä varsin tarkkaan. Lisäbonuksena paikalliset vedet ovat nyt huomattavasti paremmin hallussa, kun paikat on koluttu hitaalla uisteluvauhdilla.Erään lahden pohjukassa oli iso parvi laulujoutsenia pellolla ruokailemassa. Vaikka liikuimme niin rauhallisesti kuin pystyimme, arkoina lintuina pelästyivät sen verran, että tekivät upean ohilennon veden yli
Oman rannan ihmeitä
Jos ja kun etsii luontoelämyksiä, ei aina tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Omat ranta tarjoaa aina vain uusia elämyksiä.
Rantaterassimme on rakennettu isojen kivien päälle. Kivien raoissa on hyviä suojapaikkoja matelijoille. Rantakäärme viihtyy siellä ja samoin sisiliskot.
Kylmien kivien välistä on mukava tulla lämpimälle puupinnalle auringosta nauttimaan.
Maisemassa aina jaksaa ihmetytttää, miten se joka päivä voikin olla erilainen. Tässä jälleen yksi auringonlaskukuva. Pilvet olivat siten asettuneina, että taivaanrannassa oli itse asiassa tupla-auringonlasku.
Teimme kaupat huvilakiinteistöstämme kolmisen vuotta sitten. Alkaa jo olla nostalgiset fiilikset, kun niitä aikoja muistelee. Suurimpaan osaan menneestä voi suhtautua positiivisella kaiholla. Joistain jutuista voi kuitenkin olla tyytyväinen, että ovat jo historiaa.
Syksy saapui ja sen myötä ajankohtaan kuuluvat askareet. Eka kerta on aina jännin. Tähän kategoriaan kuuluivat sekä veneen että laiturin nosto. Tähän asti ystävälliset naapurimme ovat hoitaneet veneen syyshuollon ja laituriahan ei meillä aikaisemmin edes ollut. Pienimuotoisten talkoiden merkeissä molemmat operaatiot sujuivat tällä kertaa meiltä itseltämmekin onnellisesti. Sekä vene että laituri ovat nyt kuivalla maalla.
Vinssin ja apumiesten avulla laituri nousi rantakalliolle talvehtimaan.
Pressutalli joka on nyt muisto vain
Yhtenä kauden viimeisimmistä ulko-operaatioista oli pressukatoksen tyhjennys ja purku. Vähitellen rakennusajan järjestelyt poistuvat pihapiiristä. Pressutalli taisi olla järjestyksessä toinen isompi asia, jonka reilut kaksi vuotta sitten kiinteistölle hommasimme. Se ihka ensimmäinen oli kylpytynnyri eli palju.
Tallia ei varsinaisesti tule ikävä. Ei vaikka kätevä tarvikesuoja se olikin. Ainakin ensimmäisen vuoden ajan. Toisena talvena alkoi katokseen ilmestyä reikiä. Viimeaikoina piti kaikki sisällä olleet tavarat suojata muoveilla tai laittaa vedenpitäviin säilytyslaatikoihin. Lisäksi myrskyt olivat repineet päätypressut rikki ja tuuli pääsi estoitta puhaltamaan sadevettä ja roskia sisään. Ei siis kovin käytännöllistä.
Ensimmäisessä kuvassa katoksen raato juuri ennen purkua. Toisessa kuvassa sinänsä vielä hyväkuntoinen teräsrunko (tätä voisi yrittää kaupata eli lahjoittaa tori.fi:ssä). Ja oikealla tyhjä tila. Toivottavasti kanervikko vielä tuosta elpyy.
Käyttökelpoisille tavaroille on nyt etsitty paremmat säilytyspaikat ja tarpeettomat on siirretty loppusijoitukseen Sortti-asemalle.
Ulkovaloja
Pimeys huvilalla tarkoittaa todellakin pimeyttä. Vastarannalla saattaa näkyä muutama valopiste sen mukaan kuka milloinkin on paikalla. Ainoa valosaaste, jonka joskus voi havaita on Hangon sataman valot eteläisessä horisontissa. Ja nekin vain sopivissa olosuhteissa. Jos on pilvistä ja varsinkin jos lisäksi vielä sataa tihuuttaa, ei pihalla näe ilman taskulamppua käytännössä yhtään mitään. Vastapainona ovat sitten kirkkaat yöt, jolloin kuu valaisee maisemaa. Ja jos kuu on piilossa, tähdet sekä linnunrata loistavat upeina.
Nyt on kaikki toisin. Sähkärimme sai viimein asennettua meille valot sekä pihatien tolppiin että seinävalaisimiin rakennuksen kolmelle sivulle. Toki meillä on ollut ulkovaloja sekä vierasmökissä että rantasaunalla. Niiden kantama on kuitenkin ollut rajallinen ja käyttö vaatii, että menee ko. kohteisiin valoja sytyttämään. Uudet valot toimivat huvilasta sisältä tavanomaisilla katkaisijoilla. Ihmeellistä.
Alla pari myöhäisillan näkymää. Pimeä tulee nykyään niin aikaisin, että viikonloppuisin ainoastaan lauantaina voi yrittää ottaa iltakuvia. Ja jos käy kuten viime lauantaina, että kaiken puuhastelun lomassa missaa hämärän tulon, niin pimeä yllättää valokuvaajan. Ehkä kuvista saa vähän mielikuvaa, miltä upouudet ulkovalomme oikein näyttävät.
Juhannuksen 2019 säät suosivat erilaisia ulkoilma-aktiviteetteja. Sekä juhlintaa että myös vähän proosallisempia askareita. Huvilalla jälkimmäiseen kategoriaan kuului mm. veneenkiinnityspoijun asennus rantaveteen.
Poijut tai veneet eivät tietenkään suoraan liity hirsirakentamiseen. Toisaalta keskimäärin kaikkien hirsihuviloiden – ainakin rannalla olevien – yhteydessä on tarve veneelle ja niin muodoin myös sen kiinnittämiselle. Niin tai näin, kyse oli henkilökohtaisella tasolla sen kokoluokan ponnistuksesta, että sitä mielellään hehkuttaa myös näin kirjallisesti.
Juhannusaaton saavutus: poiju ankkuroituna merenpohjaan ja vene poijussa kiinni.
Mallia naapurista
Toisen puolen mökkinaapurillamme on ollut jo useamman vuoden ajan käyttökelpoisen oloinen systeemi veneen kiinnitykseen. Rantavedessä vähän ulompana on poiju, johon veneen keula kiinnitetään. Veneen perä on köydellä kiinni lähellä vesirajaa olevan tukevan puun rungossa. Silloin kun venettä ei käytetä, se kelluu omissa oloissaan muutaman metrin irti laiturista ja rannasta.
Veneeseen nousua varten irrotetaan köysi puunrungosta, vene vedetään laituriin kiinni ja lähtiessä otetaan keulaköysi irti poijusta. Vähän monimutkaisempaa, kuin jos vene olisi suoraan laiturissa kiinni. Järjestelyssä on kuitenkin yksi merkittävä etu. Veneen kylki ei hakkaa laituria vasten.
Myrkkyä pohjaan ja hikeä pintaan
Ennen kuin päästiin poijua veteen pudottamaan, piti saada vene vesille. Ja vielä ennen tätä tuli vietettyä yksi kuuma sunnuntai-iltapäivä veneen alla. Pohja kaipasi uutta myrkkymaalia.
Maalipurkin pienellä präntillä kirjoitetut pitkät selostukset varoittavat selvin sanoin vaikka mistä vaaroista. Vähän epäilyttää vetää veneen pohjaan ainetta, josta valmistaja mm. varoittaa: ”erittäin haitallista kaloille ja vesieliöille”. Toisaalta juuri tästä syystähän näitä anti-foulingeja käytetään – estävät kasvuston kiinnittymisen veneen pohjaan. Paras vain luottaa siihen, että viranomaisvalvonta toimii ja pahimmat myrkyt ovat jo poistuneet markkinoilta.
Hienoa olla omavarainen
Tässä yhteydessä tuli nyt viimein kokeiltua tositoimissa myös uutta ikiomaa veneenlaskupaikkaamme.
Auto-traileri -yhdistelmän ajaminen alas rantaan on tarkkaa puuhaa. Alhaalla ei ole kääntöpaikkaa, joten koko matka mutkineen päivineen pitää hoitaa peruuttamalla. Jännitysmomentti asiassa on, että etuvetoautollamme ei rinteen jyrkimmässä kohdassa pysty kiskomaan painavaa venettä yhtään ylöspäin. Etupyörissä ei ole riittävästi pitoa. Korjausliikkeitä ei olisi voinut tehdä eli peruuttaessa piti traileri saada pysymään tien suuntaisena. Tästä on jo kokemusta venettä kevyemmilläkin kuormilla.
Tällainen on mainio luiskamme, josta vene laskeutui nätisti veteen.
Hiljaa hyvä tulee -periaatteella homma hoitui. Peruutin trailerin pyörien akselia myöten veteen ja siitä saimme laskettua veneen nätisti varsinaiseen elementtiinsä. Rannan mataluus vähän epäilytti etukäteen, mutta vettä on onneksi riittävästi ainakin tällaiselle pienehkölle veneelle. Seuraavaksi päästiinkin sitten itse asiaan, eli lastaamaan poijua ja sen tarvikkeita veneeseen.
YouTubesta opittua
Aika usein käy niin,että kun kysymyksineen kääntyy ns. asiantuntijoiden puoleen, ohjeita tulee yhtä monta erilaista kuin on neuvojaakin. Näissä poijuasioissa sekä lähipiirin tietäjät että YouTuben osaajat olivat liikuttavan yksimielisiä. Mitä isompaa, paksumpaa ja painavampaa sitä parempi.
Hankintojen osalta Motonetin tarjooma vaikutti parhaalta. Itse poiju on lujitemuovinen ja kooltaan 60 litraa. Poijunvarsi on kuumasinkittyä terästä. Painoksi ankkurointia varten ostin Bauhausista neljä kappaletta reikälaattoja (jotkut kutsuvat niitä nimellä reikäkivi). Näiden varsinainen käyttö on kulkuväylillä, kun halutaan vettä läpäisevä, mutta ajoa kestävä tukeva rakenne. Yksi laatta on mitoiltaan n. 60×40 cm ja painaa 30 kg. koko setin painoksi tulee veden noste huomioiden n. 100 kg.
Reikälaatan etuna on, että kulmikkaina tuovat pitoa pohjaan ja toisaalta kivet voi näppärästi pudottaa yksi kerrallaan ketjua pitkin pohjaan. Kolmenkymmenen kilon massaa pystyy vielä jotenkuten asiallisesti käsittelemäänkin. Lisäksi laatat ovat varsin edullisia, viisi euroa kappaleelta.
Ankkurointiketjuksi ostin niin ikään Motonetista kuusi metriä 13 millistä kuumasinkittyä ja pitkälenkkistä tavaraa. Lisäksi parit irto-osat (sakkeli ja silmukkaruuvi) ja kokonaisuus oli kasassa.
Kolmiodraamaa
Postauksen alussa esitelty kiinnityssysteemi muodostuu kolmiosta, jonka kärkinä ovat poiju, laituri sekä veneen sijainti, kun maakiinnitysköysi on kiristettynä.
Laituri on siinä, missä se on. Sen paikka on fiksattu. Maakiinnityksen osalta on jonkun verran pelivaraa – rannan puista voi valita sopivimman. Tai jos sopivaa ei löydy, rantakallioon voi vaikka porata kiila-ankkurin tarvittavaan kohtaan.
Kolmion kulmista jäljelle jää siis itse poijun ja etenkin sen tarvitseman pohja-ankkurin paikan valinta. Marin kanssa yritimme ensin katsoa sopivan paikan poijulle ja siitä arvioida mihin kohtaan ankkurikivet ketjuineen pitäisi pudottaa. Jotta suoritus ei olisi ollut liian helppo, askartelun lomassa tuuli oli noussut jo varsin navakaksi.
Veneen saamisessa sopivaan kohtaan ja sen pitämisessä edes hetken siinä oli riittävästi tekemistä. Lisäksi piti vielä taiteilla kiikkerällä alustalla kymmenien kilojen kivi/ketju -systeemien kanssa. Mielellään myös siten, että ketjut tai köydet eivät kiertyisi jalkojen ympärille painoja mereen viskatessa.
Ei liene isokaan yllätys, että ensimmäinen yritys meni pieleen. Paikka oli jo alunperinkin vähän pielessä ja lisäksi tuuli ehti painaa venettä monta metriä sivuun. Ei muuta kuin kiskomaan paino ylös pohjasta ja parempaa paikkaa etsimään.
Draaman uusi käänne
Tässä vaiheessa draamamme sai lisäjuonteen. Mukaan kuvioon tuli myös kolmas pyörä. Naapurin juhannusjuhlijat olivat omalta laituriltaan jo hetken ihmetelleet puuhasteluamme. Aina ystävällinen isäntä otti pienen kalastusveneensä ja tuli katsomaan tarkemmin tekemisiämme: “Onko täällä ongelmia?” Siihen minä, että “Ei täällä muuta olekaan kuin ongelmia! :)” Asiallisiakin neuvoja toki saimme: “Minä laittaisin poijun reilusti ulos – köyttä saa aina pidempänä, mutta pohja-ankkurin siirtäminen on työläämpää.” Näinhän se epäilemättä onkin.
Lopulta kolmannella yrittämällä saimme poijun haluamaamme paikkaan. Ei kuitenkaan ihan niin kauas rannasta kuin naapuri suositteli. Halusin veneen kaislikon suojaan ilman kymmenien metrien kiinnitysköysiä. Samoin poijun ankkuroinnin säätäminen on helpompaa edes vähän matalammassa vedessä. Toivottavasti siihen ei kuitenkaan tule tarvetta.
Juhannuspäivänä tuuli riepotteli venettä ja sen kiinnityksiä oikein kunnolla. Rantamme on onneksi varsin suojaisa. Ainoastaan luoteistuuli pääsee puhaltamaan vähän pidemmältä lahdenpohjukan yli. Nyt tuuli tuli aikalailla suoraan lännestä eli ei ihan pahimmasta suunnasta.Olosuhteet vaihtelevat laajalla skaalalla ja nopeasti. Seuraavana päivänä meri oli täysin pläkä.
Poijun tulikoe: tuulikoe
Juhannuspäivänä tuuli nousi entisestään. Ei ehkä ihan myrskyksi asti, mutta reilusti navakaksi joka tapauksessa. Poiju ja sen kiinnitys selvisivät testistä mallikkaasti. Varsinainen totuuden hetki on tältäkin osin edessä vasta ensi talvena jäiden muodossa. Ennen sitä olemme iloisia merkittävän virstanpylvään saavuttamisesta. Huvilan rannassa on nyt sekä laituri että toimiva kiinnityspaikka veneelle. Eikä tässä vielä kaikki, myös fasiliteetit näiden varusteiden talvisäilytystä varten.
Sarjan kolmannessa eli viimeisessä osassa saamme laiturin paikoilleen ja käyttöön. Kuten aika usein näissä hommissa käy, niin nytkin yhden projektin valmistuminen johtaa uusiin haastesiin.
Valitsemamme Rentukka- laituri toimitetaan rakennussarjana. Yksittäiset rakenneosat ovat kooltaan ja painoltaan yhdelle hengelle vähän isoja liikutella, mutta kahden ihmisen käsiteltävissä ilman kovin isoja fyysisiä ponnisteluja. Kokoamisohjeetkin ovat siedettävän selkeät. Eivät luonnollisestikaan aivan Ikea-tasoa, mutta kyllä selostusten avulla systeemin sai hyvin kasattua..
Toinen juttu olikin sitten valmiin laiturin siirtäminen. Kuivalla maalla liikuttelu onnistuu pyörivien ponttoonien ansioista käsivoimin lyhyitä matkoja. Ainakin alamäkeen. Massaa on kuitenkin sen verran, että ylimääräisiä metrejä mielellään välttää. Näin varsinkin jos maasto on epätasainen ja/tai kovin kalteva.
Vedessähän laite kelluu ja periaatteessa liikkuu keveästi. Sehän on laituri, jonka on tarkoitus kannatella paitsi itsensä, myös päällä olevat ihmiset sekä muun kuorman.
Rantakiinnityksen osalta eteen tuli haasteenpoikanen. Laiturin käyntisillan rannan puoleiseen päähän ostin ainoastaan siirtoa helpottavat kumipyörät. Toinen vaihtoehto olisi ollut ylimääräinen ponttooni. Eri syistä johtuen en tähän lisäponttooniratkaisuun kuitenkaan lähtenyt.
Käyntisilta ei toisesta päästään siis kellu. Ihanneolosuhteissa eli tilavalla, tasaisella ja kovapohjaisella hiekkarannalla liikuttelu pyörien päällä voisi jopa kohtuullisesti onnistuakin. Meille ei valitettavasti tällaista luksusta oltu tarjottu. Jouduimme turvautumaan pariin kikkaan.
Kikka ykkönen oli, että vastoin ohjeistuksia uitimme laiturin paikoilleen kahdessa osassa. Ensin käyntisilta ja sen jälkeen loppuosa yhtenä kokonaisuutena.
Toinen kikka oli käyttää apuna tyhjiä muovikanistereita. Käyntisillan ponttoonittoman pään saimme pysymään pinnalla kahdella tyhjällä 25 litran kanisterilla. Ne juuri ja juuri riittivät tähän.
Uitimme käyntisillan rantakiinnityksen kohdalle ja nostimme köysien avulla laiturin kuivanmaan puoleisen pään ylös kiinnitysakseliin. Kuulostaa helpolta, mutta käytännössä oli aivan siinä rajoilla, että homma onnistui tällaisilta, jos ei nyt ihan vielä vanhuksilta, mutta ei kuitenkaan enää aivan vetreimmässä nuoruuden kunnossa olevilta henkilöiltä.
Käyntisilta saatiin kuin saatiinkin nostettua ja lukittua kiinnikkeisiinsä. Laiturin päätyosan uittaminen siihen jatkoksi olikin jo helppo juttu. Liitoksen saranatapit menivät pienestä aallokosta huolimatta suht mukavasti paikoilleen. Eivätkä mutterit tai pultit redes pudonneet mereenkään.
Saagalla on nyt onnellinen loppu. Laituri on valmiina palvelemaan kesän rientoja.
Laituri paikallaan.
Pollari veneen kiinnittämistä varten.
Kansituoli kannella.
Ja mitä ovat sitten ne alussa mainitut jatkoprojektit? Ensimmäisenä on vuorossa poiju venettä varten. Tähän palaamme ihan lähiaikoina. Toinen, vähän isompi urakka on rakentaa kivenlohkareista ja murskeesta tehdyn kannaksen päälle kestopuiset kulkuväylät uudelle laiturille. Näihin tunnelmiin!
Laituriprojektin suunnitteluvaihe oli ja meni – nyt siirryimme tekoihin. Vuorossa oli rantakiinnityksen teko betonivaluna. Betonin valaminen on paitsi miehekästä myös omalla tavallaan kiehtovaa puuhaa. Sellaista hard core -rakentamista!
Kookkaiden säiliöiden ja niihin vievien putkien piilottaminen ahtaisiin tiloihin isoilla koneilla ei ole kovin helppoa. Eikä varsinkaan kaunista. Tämän pakollisen työn lisäksi keksittiin vielä lisäjuonnekin. Siitä sitä vasta tulikin ylimääräistä huolta ja murhetta.
Perustukset ovat valmiina asennusta varten. Kontion toimitus – ikkunoita ja ovia lukuunottamatta – tuli ajallaan viime viikon alussa. Pystytysporukka aloittaa työnsä tällä viikolla. Kohta siis pitäisi alkaa tapahtua. Tässä ohessa on ollut paljon kaikenlaista järjesteltävää, valmisteltavaa sekä siivottavaa. Niiden oheen on saatu mahtumaan vähän mökkielämästä nauttimistakin.
Moderni hirsihuvila merenrannalle. Kokemuksia ja tapahtumia projektin varrelta. 